Must Travel

Kävimme pyörimässä Alicanten ympäristössä ja yleisen fiilistelyn lisäksi pohdimme millaista siellä olisi asua, nyt kun mahdollisuus muuttaa kyseisille huudeille on ilmaissut itsensä.

Edestakaisten Helsinki-Alicante-Helsinki lentomatkojen hiilijalanjälki on Greenseat-laskurin (kyllä, kokeilen nyt uutta laskuria ja tämä on selkeämpi kuin edellinen!) mukaan 0,59 tonnia matkustajaa kohden. Autolla matkaa on 3956 kilometriä suuntaansa ja automatkan hiilijalanjälki olisi 1,7 tonnia – tässä siis laskettuna yhden auton hiilijalanjälki, oli kyydissä sitten yksi tai neljä reissulaista. Meitä oli kaksi eli yhden matkaajan jalanjälki olisi 0,85 tonnia. Junalla jalanjälki per henkilö olisi vain 0,31 tonnia. Junamatkailu on siis selvästi ympäristöystävällisin vaihtoehto, mutta koska kyseessä oli pitkän viikonlopun mittainen reissu, eikä meillä ollut aikaa istua junassa tai autossa noin kahdeksaakymmentäviittä tuntia, jonka Google Maps kertoo matkaan kuluvan, lensimme Norwegianin halvoilla lennoilla.

Tähän kuva siitä, kun huomasimme, että lentokoneemme ”tail fin hero” oli Minna Canth….

Suunnitelma oli lentää Alicanteen, vuokrata auto ja ajaa ensin sisämaata pitkin kohti Murciaa, joka kuulemma tunnetaan huipusta kulttuuritarjonnasta ja hyvästä ruuasta. Kaksi suurinta kiinnostuksen kohdettamme samassa keskikokoisen espanjalaisen kaupungin muotoisessa paketissa. Maineestaan huolimatta Murcia oli mielestämme vähän tylsä. Minun mielestäni se muistutti vähän Le Havrea, jonka keskusta pommitettiin toisessa maailmansodassa maan tasalle ja rakennettiin uudelleen tavoitellen ymmärtääkseni sodan jälkeensä jättämää synkkää tunnelmaa. No ei Murcia nyt ihan niin paha ollut, mutta tunnelma ei jostain syystä ollut kovin lämmin tai energinen. Ruoka oli tunnelmasta (tai sen puutteesta) huolimatta maittavaa ja kuinka ollakaan samana iltana, jonka Murciassa vietimme, kaupungissa oli meneillään jonkinlainen etno-festivaali, johon kuului ulkoilmakonsertteja ja akrobatiaesitys.

Seuraavana aamuna jätimme Murcian taaksemme ja suuntasimme kohti Cartagenaa. Taakse jäivät Murcian alueen vehreät hedelmätarhat ja tilalle ilmestyivät merenrannan kuivemmat ja karummat kukkulat. Nämä muistuttivat hyvin paljon maisemaa, joka hallitsee eteläisempää Espanjan rannikkoa Malagan ympäristössä, jossa olen aiemmin vieraillut. Tässä ilmeisesti poistuimme Costa Blancan mikroilmaston alueelta. Mikroilmasto tekee internetkirjoittelijoiden mukaan Costa Blancasta erittäin miellyttävän talvenviettopaikan ja ilmasto on lisäksi terveellinen astmasta, atooppisesta ihosta ynnä muusta vastaavasta kärsiville, toisin kuin Suomen rutikuivat talvet – ihmeellistä eikö totta…

Cartagenasta ajoimme läpi pysähtymättä, koska aikataulu ei mahdollistanut tarkempaa tutustumista. Suuntasimme seuraavaksi kohti Mar Menoria, merenlahtea, jonka erottavat Välimerestä pitkät kapeat niemekkeet, mutta lounaalle pysähdyimme satunnaisessa kylässä matkan varrella, La Unionissa. Kylä oli hyvin hiljainen, jopa unelias, kunnes löysimme etsimämme ravintolan, joka oli ääriään myöten täynnä meluisia, iloisia paikallisia lounastajia.

Noin 15 kilometriä pitkä, kapeimmillaan vain kymmeniä metrejä leveä niemeke, jonka toisella puolella aukeaa Välimeri ja toisella Mar Menor, kuulostaa hurjan jännittävältä, joten toki ajoimme sen päähän asti. Se osoittautui kaikkea muuta kuin jännittäväksi. Niemi koostuu suurista hotellikomplekseista, osa toiminnassa, osa selvästi suljettuja – osa on hylätty jo rakennusvaiheessa, epäilemättä taloudellisten vaikeuksien vuoksi ja nyt hiljaisia rakennustyömaita koristavat vain valtavat ”Se Vende”-kyltit. Täältä saisi keskeneräisen hotellin todennäköisesti melko halvalla.

Jätettyämme taaksemme uuvuttavan Mar Menorin niemekkeen, jatkoimme matkaa saman merenlahden rantaa seuraten kohti seuraavaa majapaikkaamme Torreviejaa. Lahden ranta oli niemeä mielenkiitoisempi. Sieltä löysimme itseasiassa aika miellyttäviä espanjalaisia kyliä, oikein paikallisen oloisia, eikä hotellin hotellia.

Torrevieja oli yllättävän miellyttävä, vaikka törmäsimmekin suomalaispariskuntaan heti ensimmäisellä terassilla, johon istuimme oluelle pitkän ajomatkan jälkeen. Leveä palmujen reunustama hiekkaranta, värikkäistä kerrostaloja ja selkeä ruutukaava. Täydellinen rantapaikka suomalaiseläkeläiselle, joka haluaa nauttia lämmöstä ja aperol spritsistä rannalla. Tai mitä drinkkejä eläkeläiset juovatkaan.

Lempipaikkamme Costa Blancalla oli kuitenkin seuraavan päivän löytömme Santa Pola. Tyypillinen pieni rantakaupunki, mutta vähemmän suomalaisia kuin Torreviejassa ja pastellinsävyiset talot olivat niin suorissa riveissä, taivas niin sininen ja palmut niin tasaisesti huojuvia, että tunsin olevani Wes Andersonin elokuvassa.

Kun Santa Polasta jatkoimme rantaa myöden kohti Alicantea löysimme myös lukuisat rannat, joille alicantelaiset tulevat viettämään viikonloppupäiviä. Lähellä Santa Polaa ranta oli kivikkoinen ja tien varteen sekä hiekkaisille tasanteille vulkaanisten kivimuodostelmien väliin oli pysäköity kymmenittäin autoja. Ihmisillä oli mukanaan aurinkotuoleja, piknikvilttejä, eväitä, lapsia ja koiria. Myöhemmin ranta muuttui valtaviksi ruoho- ja heinäryppäiden pilkuttamiksi hiekkadyyneiksi ja tie kiemurteli vähän kauempana rantaviivasta. Parhaissa paikoissa ja etenkin pienten rantakylien kohdalla dyyneille oli rakennettu laiturimaisia kävelysiltoja, joita pitkin viikonlopunviettäjät kävelivät auringonotto- ja uimapaikoille.

Alicanten huomasimme olevan miellyttävä, jokseenkin tavanomainen espanjalainen rantakaupunki. Oikeastaan juuri sellainen kuin olimme uumoilleetkin. Rannassa kiiltelee upea marmorinen paseo maritimo, satamassa pullistelee riveittäin suuria purjeveneitä, linnoitus on mäen päällä ja vanhasta kaupungista löytää hiljaisia katuja ja hyviä ravintoloita.

Kiertelimme illan Alicantea ja seuraavana päivänä teimme vielä pienen retken kaupungin pohjoispuolelle. Alicantesta pohjoiseen löytyy kumpuilevaa vuoristoa ja hauskoja vuoristokyliä. Itse pidin näistä enemmän kuin rantakaupungeista.

Kävimme myös pikaisesti Benidormissa ja sen suhteen olemme edelleen sanattomia.