Must Travel

Puglia sijaitsee Italian saappaan korossa. Puglia on tunnettu erityisesti hyvästä oliiviöljystään ja suuresta viinintuotannostaan. Maantieteeltään Puglia on jokseenkin tasainen. Saappaan koron keskiosassa kohoaa oliivilehtojen suurimmalta osin peittämiä kukkuloita, joiden laet on kansoitettu kylillä, kuten italialaisille kukkuloille sopii. Muutoin alue on tasankoa, jolla viljellään niin viiniä kuin muitakin maataloustuotteita.

Me saavuimme Pugliassa ensin Bariin. Venetsiassa kylmyys hohkasi hileisestä Välimerestä suoraan luihin ja ytimiin (saatoin nähdä Vaporetosta muutamia jäälauttoja), joten hyppäsimme aamujunaan ja viiletimme Bariin, jossa lämpötila oli mukavat 18 astetta.

Yllättävän tyylikäs Bari

Meillä ei ollut Barille juurikaan odotuksia. Olimme suunnitelleet mahdollisesti saapuvamme Bariin lautalla, jos olisimme lähteneet liikkeelle Balkanilta, kuten alkujaan pohdimme, ja jatkaneet siitä nopeasti matkaa. Nyt kuitenkin päätimme pitää Barissa pyykkitauon ja viipyä kaksi yötä.

Se oli loistava päätös, sillä Bari osoittautui eloisaksi, suurehkoksi kaupungiksi, jossa oli ehkä aktiivisen meriliikenteen ja yliopiston myötä ilahduttavan kansainvälinen tunnelma. Kaupungin keskustassa oli perinteisten italialaisten ravintoloiden lisäksi paljon aasialaisia ravintoloita: sushia, poke-kulhoja ja matcha-teehuoneita. Burgeri- ja pizzapaikat näyttivät trendikkäiltä ja persoonallisilta. Kaupungilla kulki tyylikkäitä, iloisia ihmisiä, ja kaupoissa ja ravintoloissa meitä palveltiin sujuvalla englannilla.

Kuten muutkin Etelä-Italian alueet, myös Bari ja Puglia ovat vuosien varrella olleet eri valloittajien taistelukenttänä. Rooman valtakunnan aikana Bari oli tärkeä kauppapaikka ja satama, se sijaitsi yhden valtakunnan päätien, Via Traianan varrella. Kaupungissa on rannassa vanha kaupunki, jonka rakennuksista osa on Rooman ajalta, osa myöhemmiltä kausilta.

Rooman jälkeen aluetta on hallinnut Bysantti, arabit ja normannit. 1500-luvulla Barin alue ja muu Puglia liitettiin Napolin kuningaskuntaan, jota hallitsi tuolloin espanjalainen Aragonin kruunu.

1800-luvun alussa Napolin kuninkaaksi nousi Joachim Murat, Napoleonin vävy. Hän rakennutti Bariin uuden kaupunginosan, joka noudatti järkevää säntillistä ruutukaavaa. Kaupunginosa on nyt Barin moderni keskusta ja tunnetaan rakennuttajansa mukaan nimellä Murat. Joachim Murat kehitti kaupunkia entisestään ja Barista kehittyikin hänen valtakaudellaan jälleen merkittävä satamakaupunki, vaikka sen loiston päivät olivat himmenneet useiden valtausten ja taisteluiden tuoksinassa keskiajalla.

Barissa on muutamia tärkeitä ruokia, joita vierailijan kannattaa maistaa. Pasta al forno eli uunissa valmistetut pasta-annokset ovat Barin tyypillisimpiä ruokia. Monessa ravintolassa on tarjolla monta erilaista uunipastaa, jotka tarjoillaan ruukuissa tai pienessä savivuoassa. Toinen barilainen erikoisuus on orecchietti eli pienen simpukankuoren muotoinen pasta. Sitä tarjoillaan erilaisten pastakastikkeiden kanssa. Paikallinen jälkiruoka on spumone, joka on hedelmäkakku jäätelökuoressa. Näiden lisäksi Barissa kannattaa maistaa barilaista foccaciaa sekä lihapullia.

Kaikista parasta olivat kuitenkin merenelävät. Barissa syödään, luonnollisesti satamakaupungille, paljon kalaa ja mereneläviä. Kaikki oli tuoretta ja maukasta!

Vuokra-autolla Puglian maaseudulle

Vietimme Barissa pari yötä, pesimme pyykkiä ja rentouduimme hyvän ruuan äärellä. Sitten vuokrasimme auton ja lähdimme kiertämään Puglian maaseutua kolmeksi päiväksi.

Puglian tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa Adrianmeren kauniit rannat, kodan muotoiset trullo-talot Itrian laaksossa, ja erikoisen vanhat oliivilehdot Ostunin kylän lähellä. Lisäksi näkemisen arvoinen on rantatie Otranton ja Leucan välillä.

Aloitimme matkamme ajamalla Monopolin rantakaupunkiin. Sieltä olimme varanneet luksusmajapaikan: huoneen pienestä putiikki-aamiaismajoituksesta, jonka kattoterassilla oli uima-allas. Toki vuodenaika ei suosinut uimista, mutta kokeilimme sen sijaan poreallasta, joka oli sisällä. Hurja talvinen merituuli paukutti ikkunaa, jota yritimme pitää raollaan. Pienessä majatalossa ei ollut ketään muita kuin me.

Monopoli vaikutti viehättävältä pieneltä rantakaupungilta. Kävelimme illalla lyhyen matkan keskustaan, tuijottelimme pimeälle merelle, joimme drinkit paikallisessa pubissa ja lähdimme etsimään illallista. Monopoli oli tähän aikaan vuodesta hiljainen. Kaupungilla näimme vain satunnaisia koiranulkoiluttajia, ja lapsia pelaamassa palloa rantapuistossa. Pubissa oli muutama asiakas meidän lisäksemme.

Löysimme ruokapaikaksi pienen suositun bistron ja jaoimme kokoelman paikallisia alkupaloja. Ruoka oli herkullista, mutta musiikki soi bistrossa liian kovalla. Kiinnitimme huomiota erityisen tyylikkäisiin ja henkilökunnan kanssa tuttavallisesti jutteleviin nuoriin miehiin. Nopean taustatutkimuksen perusteella saimme selville, että Puglia on suosittu kohde LGBTQ+-turistien keskuudessa oman kukoistavan queer-yhteisönsä ansiosta. Erityisesti Gallipoli on kuuluisa gay-klubitarjonnastaan.

Rustiikkisella Puglialla on pitkä historia

Puglian alue on aina elänyt maataloudesta: erityisesti oliiviöljy ja viini ovat alueen avaintuotteita. Etelä-Italia on muuta maata köyhempi, harvempaan asuttu ja rustiikkisempi. Etelä-Italian keittiöstäkin yksi tyypillinen esimerkki on cucina povera, jossa hyödynnetään kaikki raaka-aineet loppuun asti: kaikkea ei ole aina ollut loputtomasti tarjolla.

Pohjois-Italiassa etelää pidetään usein maalaisena, vanhanaikaisena, ehkä vähän sivistymättömänäkin. Etelässä asuneet ja monet siellä vierailleetkin pitävät sitä kuitenkin autenttisimpana Italiana, valloittavan kaoottisena ja eläväisenä, ja ennen kaikkea rennompana ja ystävällisempänä kuin business-pohjoista.

Niin mekin: etelässä elämä ja liikenne on sitä kaoottisempaa, äänekkäämpää, mitä etelämmäs Italian niemimaata matkustaa. Puglia, johon laajamittainen massaturismi ei tunnu vielä rantautuneen, ottaa vierailijan vastaan ystävällisesti ja tarjoaa monipuolista nähtävää rantakalliosta historiallisiin kaupunkeihin ja luontokohteisiin. Isot kaupungit ovat sekavia, eikä esimerkiksi liikennesääntöjä tunnu oikeastaan olevan, mutta kaikki elävät sulassa anarkistisessa sovussa, huudellen autojen ikkunoista toisilleen.

Maatalouspainotus elinkeinossa onkin johtanut siihen, että Puglia on Italian tuotteliain viinintuotantoalue: siellä tuotetaan (joidenkin lähteiden mukaan) 17% kaikesta Italiassa vuosittain tuotetusta viinistä. Puglialainen oliiviöljy taas on tunnettu laadustaan ja siitä, että sitä on tuotettu alueella jo kolme tuhatta vuotta.

Oman kokemukseni mukaan puglialainen viini on herkullista. Siinä missä toscanalaiset viinit ovat keveitä ja campanian viinit maanläheisiä, puglialaiset viinit ovat muuta Italiaa täyteläisempiä ja maut ovat mukavassa tasapainossa. Myös oliiviöljy oli loistavaa.

Monopolista jatkoimme autolla Puglian läpi kohti etelärannikkoa, jossa tarkoituksemme oli ajella maisemareittiä seuraavaan majapaikkaamme Leucaan. Nyt pääsimme katselemaan kunnolla Puglian maaseutua.

Maasto oli lähinnä tasankoa, jota peittivät vuoron perään talvisen karut viinitarhat, ja vehreät oliivilehdot. Viiniköynnökset olivat paikoittain lehdettömiä, jotkut taas peitetty harsoilla. Pohdin, riippuiko lajikkeesta, pudottiko viini lehtensä talven viileämmillä ilmoilla, ja tarvitsivatko köynnökset suojaa kylmältä ilmalta.

Aloimme lähestyä Ostunia. Viiniköynnökset väistyivät ja pikkuhiljaa kaikki näkemämme vaihtui oliivipuiksi. Oliivipuut olivat alkuun hoikkavartisia, ja kasvoivat täsmällisissä riveissä. Pian rungot kuitenkin muuttuivat yhä paksummiksi, muhkuraisemmiksi, oksat pidemmiksi ja latvat kohosivat korkeammalle. Puut eivät enää olleet säntillisissä riveissä vaan kasvoivat vähän siellä sun täällä muodostaen erikoisen, harvan, sinertävälehtisen satumetsän.

Tuijotin lumoutuneena epätasaisten kiviaitojen takana kohoavia toinen toistaan massiivisempia oliivipuita ja nähdessäni taas yhden kyltin kohti Ostunia, muistin: tällä seudulla on jopa kolme tuhatta vuotta vanhoja oliivilehtoja. Nämä olivat ehkä juuri niitä. Tuntui käsittämättömältä ajatella, että jotkut näistä oliivipuista olivat olleet täällä jo ennen ajanlaskun alkua. Millaista elämä oli täällä silloin?

Ostuni oli vanha kylä, luonnollisesti kukkulan laella. Puglia on muuten hyvin tasainen, mutta sen keskiosassa nousevat rinteet muodostavat joitain kukkuloita, joiden välissä on vehreä, historian alkuhämäristä asti asutettu Itrian laakso.

Ohitimme Ostunin, mutta sitten käännyimme väärään suuntaan. Päädyimme toiseen kylään, sekin kukkulan laella. Google maps näytti, että kylässä oli säännöllinen ruutukaava ja ohjasi meitä kummallisesti kääntyilevää reittiä ruudukon läpi. Kääntyilimme ohjeiden mukaan ja katselimme hiljaista kylää, kunnes päädyimme keskusaukiolle. Täällä oli enemmän elämää, paikalliset papat istuskelivat aukion penkeillä ja kahviloissa, polttaen tupakkaa ja jutellen kädet heiluen. Tyypillinen italialainen toriparlamentti.

Käännyimme aukion laitaa vasemmalle ja molemmat huudahtivat saman tien innostuksesta. Suoran tien päässä näkyi pelkkää taivasta. Kaupunki päättyi kallion reunaan. Oliko tien päässä näköalapaikka? Jätimme googlen ohjeet huomiotta ja jatkoimme tien päähän. Siellä oli kuin olikin näköalapaikka, josta aukesi näkymä viinitarhojen ja oliivilehtojen peittämille kukkuloille. Tässä olisi voinut kuvitella olevansa Puglian sijaan Toscanassa.

Jatkoimme matkaa kohti maisemareittiämme, mutta kukkulat loppuivat pian, emmekä ennen rantaa nähneetkään enää paljon mitään mielenkiintoista. Maasto oli nyt tasaista ja molemmin puolin tietä levittäytyi vain viiniköynnöksiä, ja ajoittain nyt talvella mustia peltoja. Matkan tylsin osuus.

Pysähdyimme lounaalle Lecceen, etelän Firenzeen, joka oli talvisena iltapäivänä aurinkoinen, mutta unelias. Saimme herkulliset avokadoleivät trendikkäästä kahvilasta ja kiertelimme vähän vanhaa kaupunkia ennen kuin jatkoimme matkaa.

Ohitimme Otranton ja käännyimme länteen rantatielle. Yhtäkkiä edessämme aukesivat rantakalliot, jotka ajoittain ajaessamme kallioiden huipuilla muistuttivat Irlannin ruohon peittämiä kalliorantoja, tien kiemurrellessa taas lähemmäs merta kalliot toivat mieleen jopa Amalfin jylhän rannikkon. Aurinko oli jo kääntynyt illan puolelle ja merestä nousi rannikon ylle hienoa usvaa, joka pehmensi maisemaa ja valoa.

Pysähdyimme muutamaan rannikkokylään ja näköalapaikoille ihailemaan näkymiä. Rantatiellä oli upeista maisemista huolimatta rauhallista ja muut matkalaiset olivat lähinnä moottoripyöräilijöitä, jotka olivat samoissa puuhissa kuin me: nauttimassa upeista maisemista.

Seuraavan yön kohteemme Leuca avautui yllättävän pian edessämme. Ehdimme sisäänkirjautumisen jälkeen vielä ihailemaan auringonlaskua rantaan, jossa yllätykseksemme surffarit odottivat rantavedessä sopivia aaltoja. Jokailtaisella passegiatallaan rantatietä edestakaisin tepastelevat paikalliset pysähtyivät seuraamaan aaltojen vartojia. Silloin tällöin joku pääsikin ratsastamaan hetken aikaa aallon päällä, varoen kuitenkin aivan lähellä vaanivia teräviä rantakiviä.

Me parkkeerasimme rantatien reunaan ja liityimme tepastelijoiden joukkoon. Italialaiset lähtevät usein ennen illallista passegiatalle – kävelylle rannalle tai kävelykadulle, kulkemaan rantaa pitkin ruokahalua herätellen, juttelemaan, tapaamaan tuttuja ja katselemaan maailman menoa. Sen jälkeen istahdetaan johonkin mukavaan kahvilaan aperitivolle: drinkille ja pienelle alkupalalle, joka voi olla oliiveja, pähkinöitä, pieniä suolaisia pasteijoita ja voileipiä. Tällä matkalla me omaksuimme tavan parhaamme mukaan ja nautimme tästä peri-italialaisesta iltarutiinista.

Trulloja ja vähän liikaa turisteja

Seuraavana päivänä kohteenamme oli Itrian laakso eli alue, jossa on perinteisiä trullo-taloja. Trullot, italiaksi monikko on trulli, ovat pyöreitä, suippokattoisia taloja, jotka on rakennettu paikallisesta kalkkikivestä latomalla, ilman laastia. Katon latominen on ollut erityinen taitolaji, sillä litteät kivet tulee asetella päällekkäin niin, että sadevesi virtaa kattoa alas, eikä talon sisään. Rakennustekniikkaa on käytetty alueella esihistoriallisista ajoista asti ja sama tekniikka näkyy esimerkiksi oliivilehtojen kiviaidoissa.

Trullojen alkuperästä on monta eri teoriaa. Niitä on aikojen saatossa käytetty niin asuinrakennuksina kuin varastoinakin. Yksi teoria liittyy verotukseen: kivistä kasatut trullot oli helppo purkaa verotarkastajan lähestyessä rakennusverojen maksulta välttymiseksi.

Suunnitelmamme oli ensin vierailla Martina Francan ja Locorotondon kylissä ja jatkaa sitten alueen kuuluisimpaan trullo-keskittymään Alberobelloon. Päivä sattui kuitenkin olemaan ensimmäinen adventtisunnuntai, joka oli selvästi saanut ihmismassat liikkeelle. Martina Francassa oli meneillään jonkinlainen tori tai festivaali, joka kaotisoi liikenteen koko kylässä ja istuttuamme parikymmentä minuuttia ruuhkassa, luovutimme ja jatkoimme matkaa kohti Locorotondoa.

Martina Franca on suurin Itrian laakson kylistä ja tunnettu kauniista vanhasta kaupungista ja barokkirakennuksistaan. Locorotondo taas on nimensä mukaan pyöreä kylä kukkulaan laella. Täälläkin oli paljon väkeä ja meillä menikin hetki löytää parkkipaikka. Locorotondon vanha kaupunki on täysin valkoinen, mikä on yksi turisteja houkutteleva tekijä. Harhailimme kapeilla mutkittelevilla kujilla aikamme ihailemassa vanhaa kaupunkia, kunnes päätimme jatkaa matkaa ja paeta väkijoukkoa.

Alberobellossa parkkeerasimme keskustaan aivan parin trullon viereen. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan meidän pitäisi kulkea löytääksemme lisää trulloja ja niinpä lähdimme vain kävelemään johonkin. Pienessä kaupungissa päänähtävyyttä ei ole vaikea löytää ja kohta edessämme aukesikin kokonainen kaupunginosa, joka oli täynnä pelkkiä valkoisia, harmaakattoisia trulloja. Paikka oli täynnä turisteja ja suurin osa trulloista oli tänä päivänä matkamuistoliikkeitä, ylihinnoiteltuja ravintoloita ja pieniä aamiaismajoituksia. Teimme yleiskatsauksen ja jatkoimme ihmisvilinältä pakenemista.

Onnistuimme loistavasti, sillä kylä, jossa majoituimme, Gioia delle Colle oli täysin autio. Majapaikkamme oli mukava ja majoittaja sitäkin mukavampi. Hän soitti puolestamme läheiseen baariin kysyäkseen, oliko paikka auki ja näytettiinkö siellä jalkapallon maailmanmestaruuskisan loppuottelu – sillä tämä oli juuri se päivä, kun Ranska kohtasi kohtalokkain seurauksin Argentiinan, ja ajattelimme, että olisi hauskaa käydä katsomassa ottelu paikallisessa pubissa.

Vietimme Puglian vuokra-autoseikkailumme viimeisen illan katsoen peliä, syöden pikkusuolaisia (aperitivo) ja juoden olutta ja spritzejä pienessä baarissa, jossa urheiluyleisönä oli lisäksemme alle kymmenen paikallista. Finaalikaksikko Ranska ja Argentiina eivät saaneet kerättyä isoa joukkoa italialaisia paikalle, mutta suosikki oli kaikille selvä: Italiassa ei Ranskaa kannateta. Peli tarjosi lopulta jännitystä kerrakseen, vaikka Italia ei pelannutkaan. (Tämä ottelu olisi ollut tietenkin jännittävämpää katsoa Napolissa, jolle Argentiina on harvinaisen rakas: argentiinalaisen jalkapallon kuningas Maradona pelasi pitkään Napolin joukkueessa ja napolilaiset adoptoivat pelaajan oman kylän pojaksi.)

Barista Palermoon – siihen tarvitaan tosi monta junaa

Palautimme auton Bariin ja hyppäsimme junaan. Nyt pääsimme taas reilitunnelmaan, sillä matka Barista Palermoon onnistui kyllä paikallisjunilla, mutta vaihtoja tarvittiin aika monta. Ensimmäisenä vaihdoimme junaa Tarantossa, seuraavan vaihtopaikan nimeä en enää edes muista, mutta asemalla ei ollut mitään muuta kuin pieni kebab-paikka, josta haimme vähän lounasta, ja kolmas vaihtomme oli Cozenzassa, jossa yövyimme. Sen jälkeen vaihdoimme vielä kolmesti: Paolassa, Messinansalmen rannalla lauttaan, sekä Messinassa seuraavaan junaan, joka veisi meidät Palermoon.

Cosenza oli isompi paikka kuin olimme osanneet arvatakaan. Ensivaikutelman meille tarjosi massiivinen brutalistista upeutta edustava juna-asema, jonka avara pääsali oli täysin tyhjä sinne loppuiltapäivästä saapuessamme.

Majapaikkamme näytti kartalla olevan aivan järkevän kävelymatkan päässä juna-asemalta, mutta todellisuudessa koko matka oli ylämäkeä tylsän autoille rakennetun lähiön läpi. Otimme taksin, joka kaahasi päättömästi perille viidessä minuutissa.

Majapaikkamme osoittautui loistavaksi. Viisikerroksisen talon kahdessa ylimmässä kerroksessa sijaitsevan aamiaismajoituksen huoneissa oli upeat tummat kattoparrut ja meidän huoneessamme vielä tilava terassi, josta aukesi näkymä kaupungin yli.

Vastaanoton paikallinen tyttö esitteli meille innokkaasti kaupungin karttaa ja kertoi, että vanhaan kaupunkiin oli vain puolen tunnin kävelymatka. Meistä kumpikaan ei hetkeäkään ajatellut, että kävelisimme puolta tuntia edestakaisin matkustettuamme koko päivän, mutta arvostimme paikallisia vinkkejä.

Päädyimme valitsemaan ravintolan läheltä majapaikkaa, mutta ylitettyämme kolme vielä illallakin vaarallisen vilkasta autotietä, joihin maalatut suojatiet olivat kuluneet lähes näkymättömiin, huomasimme sen olevan suljettu.

Google maps kuitenkin kertoi, että seuraavassa korttelissa oli perinteikäs calabrialainen ravintola, josta saimmekin oikein hyvää paikallista ruokaa – mutta aivan liikaa. Annokset olivat valtavan kokoiset ja viiniä kaadettiin lasiin lähes puoli pulloa. Hinta ei päätä huimannut, mutta valitettavasti iso osa runsaasta alkupalakokoelmasta ja massiivisesta kanapihvistä jäi meiltä syömättä.

Seuraavana aamuna sama tyttö, joka oli ottanut meidät vastaan, tarjoili meille maittavan aamiaisen, josta nappasimme vielä pari jugurttia ja croissanttia matkaevääksi junaan. Pakkasimme kamppeemme ja lähdimme kohti bussipysäkkiä. Bussilla meidän olisi pitänyt päästä näppärästi juna-asemalle, jos bussi vain olisi tullut silloin, kun sen piti. Pysäytimme ainoan pysäkin ohi huristelleen bussin, mutta tarkistettuamme kuskilta, selvisi, ettei se tosiaankaan ollut matkalla rautatieasemalle (”Alla ferroviaria?” ”Ferroviaria?! No no no.”). Niinpä lähdimme patikoimaan.

Tähän suuntaan matka oli onneksi alamäkeä ja selvisimme siitä parissa kymmenessä minuutissa. Google mapsin reitti oli jokseenkin kyseenalainen. Alkuun se johdatti meitä järkevän oloisesti kerrostalojen välissä, näimme vilauksia paikallisesta elämästä ja pari hienoa muraalia talojen seinissä, mutta aivan loppumetreillä maps oli sitä mieltä, että voimme huoletta kävellä monikaistaisen liikenneympyrän läpi autojen seassa.

Nopealla tarkastelulla löysimme onneksi liikennevalot ja suojatien – tosin jalankulkijoille tuntui olevan vihreä valo samaan aikaan autoilijoiden kanssa. Onneksi Etelä-Italiassa autoillaan rennosti ja meille annettiin iloisesti tilaa ylittää tie.

Seuraava haaste oli päästä itse juna-asemalle. Maantasalla asemasta näkyi vain aseman alla oleva tyhjä ja vähän ruohottunut parkkihalli ja autoille oli ympyrässä nouseva ja laskeva liusta ylös pääsisäänkäynnille. Jalankulkijoille ei ollut liuskaa, ei portaita, ei edes pientä kävelykaistaa autoliuskan reunassa. Ainoa vaihtoehto oli kävellä autoliuskaa ylös kurkkien mahdollisesti vastaan kaahaavia takseja.

Erikoisen matkamme päätteeksi olimme kuin olimmekin perillä jälleen autiossa eteisaulassa, josta olimme vähän ajatelleet ostaa lisää evästä, mutta tietenkään asemalla ei ollut minkäänlaista eväänostopaikkaa, tai ainakaan sellaiset eivät olleet auki. Miksi olisivatkaan olleet, tiistaina puolen päivän aikaan!

Hyppäsimme junaan kohti Palermoa ja se olikin seuraava seikkailu. Jatketaan siitä seuraavassa, koska tämähän oli jo tosi pitkä juttu ja seikkailu vaan jatkuu ja jatkuu.