Must Travel

Budapest on meille tuttu kaupunki. Siksi tiesimme, mitä halusimme siellä tehdä ja suunnittelimme aikataulun sen mukaan: kaksi viikkoa sporalinjan varrella, to do -listalla kylpylöitä, stand-uppia, livemusiikkia, paikallisia oluita ja läppärityöskentelyä kahviloissa. Lisäksi oli tarkoitus tavata pari tuttua.

Viivyimme Budapestissa lokakuun puolesta välistä loppuun, jonka jälkeen siirryimme marraskuun ensimmäiseksi viikoksi Balatonille erään ystävän mökille.

Budapestiin saapuminen tuntui vähän siltä kuin olisi tullut kotiin pitkän matkan jälkeen — tai Rivendelliin, jos haluaa ajatella meitä jonkinlaisena retkikuntana, johon kuuluu esimerkiksi hobitteja. Tutut kadut ja liikenne, keltaiset raitiovaunut ja rähjäiset, korkeat talot, joista saattoi nähdä niiden aiemman loiston. Rento ilmapiiri ja tuttu, silti edelleen käsittämätön unkarin kieli. Eri väristen ja muotoisten paprikoiden paljous supermarkettien vihannesosastolla!

Aiemmin viivyttyämme Budapestissa kahdeksan kuukautta ihastuimme kaupunkiin. Onneksemme asuimme silloin juuri meille oikealla alueella, kahdeksannessa kaupunginosassa, sen keskustaa lähimpänä olevassa kulmauksessa. Tämä alue tunnetaan Budapestissa palatsikaupunginosana, sillä siellä on useita upeita vanhoja rakennuksia — en tiedä, onko ne kaikki oikeasti olleet palatseja, todennäköisemmin vauraiden sukujen mahtipontisia koteja. Kahdeksas kaupunginosa on yleisesti Budapestissa vähän huonossa maineessa, mutta oikeastaan huono maine kumpuaa Rákóczin aukion ja metro-aseman seudusta ja niiden takana jatkuvasta alueesta.

Metroasemasta joelle päin kahdeksas kaupunginosa oli jo ensimmäisellä visiitillämme saanut osansa gentrifikaatiosta, vaikka sieltä löytyikin edelleen myös hämyisiä vanhoja pubeja, joissa oluthanat oli puhdistettu viimeksi ysärillä, mutta tuoppi maksoi alle euron, sekä kortteliravintoloita, joissa duunarit kävivät syömässä valtavia ja silti huokeita lautasellisia unkarilaisia lihapatoja tai kanaa smetanaisessa paprikakastikkeessa.

Nyt kun kävelimme vanhoilla kotikulmilla huomasimme, että kaduille ja aukioille, joilla oli aiemmin ollut vain yksi kellaripubi tai pieni kiinalainen ruokakauppa, oli ilmestynyt viihtyisiä kahviloita ja trendikkään raunioromanttisia baareja. Lempikahvipaikkamme, joka oli ollut pienen pieni ”hole-in-the-wall”-tyyppinen ratkaisu eli lähinnä espressokone ja take-away-kuppeja, oli nyt laajentanut pienen aukion toiseen kulmaan uuteen liiketilaan ja vallannut osan risteystä muutamalle värikkäälle pöydälle. Alue ei ollut vielä täysin keskiluokkaistunut, mutta se oli selvästi matkalla kohti nousevia asumiskustannuksia.

Kahdeksas kaupunginosa esitteli meille alunperin juuri sellaista Budapestia, josta meidän oli kaikista todennäköisintä pitää. Se oli sopivan matkan päässä reppureissaajien suosimasta ruuhkaisasta ja äänekkäässtä vanhasta juutalaiskaupunginosasta (kaupunginosa numero 7), ja toisaalta myös sopivan etäällä edustavaksi remontoidusta, kalliista viidennestä kaupunginosasta joen rannalla.

Täällä kampusten kupeessa ja lähellä yliopiston isoja kirjastoja asui paljon opiskelijoita, mutta myös ihan tavallisia kaupunkilaisia, jotka olivat asuneet täällä aina. Kaduilla tapasi monenlaista väkeä, mutta harvemmin turisteja. Lyhyen matkan päässä oli sekä Budapestin omia pienpanimo-oluita kymmenittäin esitteleviä pubeja että paikallisia ja etnisiä, hintalaatusuhteeltaan erinomaisia ravintoloita. Muutaman korttelin päässä oli vapaaehtoisvoimin pyörivä kulttuurikeskus Aurora, jossa paikalliset pienet bändit soittivat äänekästä musiikkia, ja jonka vasemmistolaista ja vaivihkaisen radikaalia toimintaa Orbán ja Fidesz olisivat mielellään rajoittaneet (ja välillä vähän yrittivätkin).

Nyt asuimme taas ihan lähellä: korttelin päässä Lujza Blahan aukiolta (Lujza Blaha, 1850-1926, oli unkarilainen laulaja ja näyttelijä, ”kansakunnan satakieli”). Blaha Lujza tér on hiukan levoton aukio, jossa oleskelee paljon asunnottomia ja taskuvarkaita kannattaa varoa kaikkina vuorokaudenaikoina. Aukiolla on toisaalta myös ihmisvilinää ympäri vuorokauden, sillä se on julkisen liikenteen solmukohta. Siellä ihmiset vaihtavat raitiovaunulinjalta toiselle, metroon tai bussiin, ja siinä risteää kaksi Budapestin keskustan suurta pääväylää. Tämä sopi meille nyt täydellisesti, kun meillä oli rajallisesti aikaa ja paljon puuhaa suunniteltuna.

Lisäksi aukio oli nyt remontoitu viihtyisämmäksi — vihamielisen kaupunkisuunnittelun keinoin tietenkin, eli esimerkiksi korvaamalla pitkät penkit yksittäisillä maahan kauas toisistaan pultatuilla tuoleilla. Fun fact: näin halutaan estää esimerkiksi kodittomia hyödyntämästä aukioiden ja puistojen penkkejä yösijoina. Tuottaako tämä strategia viihtyisämpää kaupunkitilaa? Blahalla vaikutus oli se, että uudella siloitellummalla aukiolla viihtyivät nyt epämääräisen aineksen lisäksi ajoittain perheet ja satunnaiset turistit nauttimassa omia juomaeväitään istuskellen vähän hassun näköisesti kaukana toisistaan niillä yksittäisillä tuoleilla.

Budapestin kaksi viikkoa kuluivat nopeasti. Asuntomme oli varsin pieni ja kostea — olimme päättäneet tällä kertaa panostaa hyviin kulkuyhteyksiin ja keskeiseen sijaintiin tilan sijaan. Se oli hyvä ratkaisu, sillä vietimme myös paljon aikaa muualla kuin asunnossa. Ehdimme käydä kahdessa kylpylässä, konsertissa ja stand-up-illassa. Lisäksi söimme hyvin lempiravintoloissamme, tapasimme ystäviä ja maistelimme lempioluitamme lempipubeissamme.

Minä tein töitä kahviloissa ja nautin siitä, että olimme kaupungissa, jossa kahviloissa istuskelu oli tavallinen tapa viettää aikaa, eikä kukaan paheksunut sitä, että istuin samassa paikassa monta tuntia tilaten ensin kupeittain teetä, sen jälkeen pientä syötävää ja lopuksi ehkä vielä lasin viiniä.

Budapestista jatkoimme matkaa erään budapestilaisen ystävän mökille Balaton-järvelle. Hän ystävällisesti tarjoutui lainaamaan mökkinsä meille, vaikka hänen mielestään tähän aikaan syksystä oli jo aivan liian viileää mökkeillä. Me ostimme varmuuden vuoksi viidelläkympillä Euronicsista pienen sähkölämmittimen, jolla saimmekin kylmillään olleen mökin makuuhuoneen lämmitettyä oikein miellyttäväksi.

Ison osan Balatonin viikostamme oli raikas, mutta aurinkoinen syyssää ja järven rantojen puut olivat kullankeltaisia. Teimme joitain retkiä lähikyliin ja kävimme kävelyillä. Lisäksi viihdyimme sisällä, töitä tehden tai lukien. Muutamana iltana kuuntelimme yhdessä äänikirjaa illan hämärtyessä. Harry Potterin kuuntelua on muuten tosi vaikea malttaa lopettaa, kun sen on aloittanut ja havahduimme usein siihen, että olimme kuunnelleet paljon myöhempään iltaan asti kuin olimme suunnitelleet.

(Olimme aloittaneet Pottereiden kuuntelun automatkoilla, kun starttasimme matkamme Tallinnasta. Nyt olimme päässeet jo Azkabanin vankiin asti.)

Balatonin viikko oli hyvää vastapainoa hektiselle Budapestille ja tarjosi myös mahdollisuuden pohtia hidasta matkailua. Olimme nyt matkanneet noin kaksi kuukautta: 1900 kilometriä, jonka ajaisi yhteen putkeen 24 tunnissa. Kärsimättömänä ihmisenä mietin sitä, miten paljon pidemmälläkin voisimme jo olla. Oliko tämä ajanhukkaa? Voisimme olla jo Ranskassa, Espanjassa tai Portugalissa.

Toisaalta tunsin kuitenkin itseni hobitiksi, joka oli lähtenyt seikkailulle. Pikkuhiljaa tutkimme Eurooppaa vähä vähältä. Budapest oli kuin Rivendell, tuttu turvapaikka, Balaton taas Lothlórien, vehreä välipysähdys ennen kuin jatkoimme tuntemattomampien kohteiden pariin. Ei hitaassa matkaamisessa ollut mitään vikaa, päinvastoin. Saimme aina välillä hengähtää hetken, tutustuimme paikkoihin, joihin emme olisi muutoin eksyneet, vaan jotka aukenivat ainoastaan hitaan matkustamisen ansiosta.

Miksi siis matkustaa nopeasti, kun hitaus on vaihtoehto?