Saimme sovittua hotellin kanssa myöhäisestä check-outista ja pidimme huoneemme iltaseitsemään asti. Sitten lähdimme mr. Longin kyydillä illalliselle ja ilta-ajelulle, ja lopulta klo 23.30 lähtevälle bussille.

Yöbussissa oli toisella puolella kaksi vierekkäistä ja toisella puolella yksittäinen punkka, kerrossänkyinä. Olimme varanneet vierekkäiset yläpedit toisesta rivistä. Pedeissä oli pienet tyynyt ja viltit ja me käytimme molempia tyynyjen ominaisuudessa. Ilmastointi puhalsi välillä kovaa, mutta huivi ja sarong riittivät vilteiksi. Vesipulloja tarjoiltiin ennen lähtöä. Matka kesti noin kuusi ja puoli tuntia ja saavuimme Phnom Penhiin kuuden aikaan aamulla. Kambodzan töyssyiset tiet aiheuttivat hieman turbulenssia, mutta turvavyömerkkivaloja ei sytytetty…

Perillä meitä odotti Pavilion-hotelli ja huone yksityisellä uima-altaalla. Koska saavuimme hotellille jo puoli seitsemän aikaan aamulla, huoneemme ei tietenkään ollut vielä valmis ja odottelimme altaalla torkkuen sen valmistumista. Bussissa vietetyn yön jälkeen päiväunet olisivat tulleet tarpeeseen, mutta huoneemme valmistui edellisten vieraiden jäljiltä vasta täsmällisesti check-in-aikaan klo 14.

Kun vihdoin pääsimme huoneeseen, pulahdimme suoraan altaaseen, tilasimme ruokaa huonepalvelusta (mitä luksusta!!) ja sen jälkeen hautauduimme petiin päiväunille. Jotta olisimme saaneet unirytmimme oikein huolella sekaisin, emme tokikaan muistaneet asettaa minkäänlaista herätystä, vaan heräsimme vasta kymmeneltä illalla.

Phnom Penh

Olimme kuulleet Phnom Penhistä lähinnä huonoa: että se on epämiellyttävä ja ruma kaupunki, eikä siellä ole paljoa nähtävää. Parin päivän perusteella kaupunki tuntui isolta ja kaoottiselta, mutta keskustan suuret puistot ja upeat temppelit sekä vanhan kaupungin ranskalaistyyliset matalat rakennukset parvekkeineen antoivat myös aihetta jollain tavalla pitää kaupungista.

Tuol Slengin kansanmurhan museo oli odotetusti synkkä, mutta synkkyys konkretisoitui vielä aivan erityisesti, kun näkyviin tuli punakhmerien jäljiltä osittain täysin sellaisekseen jätetty pahamaineinen vankila, jossa museo sijaitsi. Viiden rakennuksen kokonaisuus oli ennen punakhmerien vallankumousta lukio, mutta nyt ikkunoihin oli lisätty kalterit ja luokkahuoneisiin oli heikolla muuraustaidolla rakennettu sellejä. Pihamaata kiersi aaltopelti- ja piikkilanka-aita. Kiersimme museon audioguiden kanssa parissa tunnissa. Näkemisen arvoinen kohde Phnom Penhiin matkaaville!

Iloisempina kohokohtina mainittakoon ensinnäkin SF Social Club – pubi, jossa on livemusiikkia useana iltana viikossa ja ainakin vierailuiltanamme länsimaalainen trubaduuri Scotty houkutteli paikalle ison iloisen expat-joukon. Myös olutvalikoima oli kohtuullinen, joimme molemmat uutta suosikkiamme, Kingdom Breweryn Mango IPAa. Toisena miellyttävänä kokemuksena oli Foreign Correspondents Club (tuttavallisemmin FCC), joka oli sodan aikana ulkomaisten sanomalehtien reportterien tukikohta ja kokoontumispaikka. Kaksikerroksisen ranskalaista kolonialistista arkkitehtuuria edustavan baarin avoimilta terasseilta avautui upea näkymä joelle ja vastapäisessä kuusikerroksisessa (kyllä, kuusikerroksisessa) ravintola- ja baarikompleksissa soitti kolmannen kerroksen avoterassilla melko hyvä cover-bändi. Yllätyksellisesti viimeisen kappaleen vaaleahiuksinen laulajatar kajautti pätevän kuuloisesti khmerinkielellä.

Välihuomio: Kambodzassa on jokseenkin mielenkiintoinen musiikkiskene. Livebändit soittavat Phnom Penhin baareissa ja klubeilla joka viikonloppu ja tyylisuuntana on useimmiten jännittävä yhdistelmä klassista rockia ja perinteisiä khmersoundeja. Tyyli oli jo kovaa vauhtia muotoutumassa ennen vallankumousta ja amerikkalainen rock-musiikki oli suuressa suosiossa, erityisesti kun amerikkalaiset sotilaat Vietnamin sodan aikaan toivat mukanaan levyjä, mutta punakhmerien kommunistivaltion perustusvimma ajoi musiikkikulttuurin alas joksikin aikaa. Tärppinä Spotifysta soittolista Cambodian Rocks.

Chau Doc

Vietettyämme kaksi yötä Phnom Penhissä, lähdimme siirtymään kohti Vietnamia. Otimme hotellilta taksin satamaan ja löysimme ”waiting roomin”, jossa äkäisen oloinen mies käski meidän odottaa ravintolassa, johon huoneesta johti avoin ovi. Olimme hämmentyneitä, mutta tottelimme. Tapasimme odotellessamme meksikolaisen yksin reissaavan tytön, Lucyn (lyhennelmä pitkästä espanjalaisesta nimestä, jossa oli lopussa Maria), joka oli kiertänyt maailmalla tehden vapaaehtoistöitä jo yli vuoden.

Vene näytti alun perin varsin huolestuttavalta, mutta osoittautui tukevaksi ja ajoi aika hiljaa. Matka kesti viitisen tuntia rajamuodollisuuksineen, jotka sujuivat yllättävän näppärästi. Perillä Chau Docissa hurautimme suoraan taksilla hotellillemme Murray Guesthouseen, joka oli yksinkertainen, mutta siisti. Palvelu oli ensiluokkaista ja seuraavana aamuna saimme hyvää pho-keittoa aamiaiseksi. Chau Docissa huomasimme heti mielenkiintoisen eron Kambodzan ja Vietnamin välillä: Vietnamin puolella tunnelma oli rennompi ja ihmiset iloisempia. Ihmiset nauravat paljon, tervehtivät kadulla välillä jopa tuntemattomia ja lapset vilkuttelevat ja huutelevat ”HELLOOO” länsimaalaisille turisteille, pyytämättä tai kerjäämättä mitään muuta kuin satunnaista high-fivea.